Kunta- ja aluevaaliehdokas Juha Ilmari Piitulaisen mielipidekirjoitus
Ilomantsi, tuo kerran elinvoimainen ja luonnonläheinen rajapitäjä, on 30 vuodessa vajonnut hiljaisuuden ja rappion varjoihin. Metsien humina, joka ennen täytti ilman elämällä, on muuttunut kaatuneiden puiden narinaksi ja autioiden torppien satunnaiseksi narahdukseksi tuulessa. Väki on vähentynyt rajusti, sillä syntyvyys laski jyrkästi ja nuoret muuttivat parempien mahdollisuuksien perässä etelän kasvukeskuksiin. Koulu suljettiin lopullisesti kymmenen vuotta sitten, ja viimeinen kunnanvaltuuston kokous pidettiin ränsistyneessä kunnantalossa vain muutaman osallistujan voimin. Ilomantsin itsenäisyys oli menetetty jo 2030-luvun puolivälissä, ja hallinto sulautettiin Joensuuhun – mutta sielläkin entinen rajakunta on vain paperilla olemassa.
Paikalliset elinkeinot kuihtuivat yksi toisensa jälkeen. Metsät, jotka olivat aikoinaan Ilomantsin ylpeys ja elinkeino, siirtyivät ulkomaisten yhtiöiden käsiin. Jättimäiset hakkuut kalusivat maiseman armotta, ja turpeen polttamisen loppuessa entiset soiden energiantuotantoalueet jäivät käyttökelvottomina lahoamaan. Pampalon kaivostoiminnan piti olla vastuullisinta maailmassa, mutta kuinka kävikään – maaperä pilaantui, kaivoskuilut täyttyivät myrkyllisellä vedellä ja alue muuttui elinkelvottomaksi. Neovan aktiivihiilituotannon ja turpeenpolton, joiden piti tuoda hyvinvointia, seurauksena suot jäivät autioina pölyäviksi aavikoiksi suurten avolouhosten välissä. Vesistöt mustuivat, täyttyivät mudasta, ja vain alkueläimet sinnittelivät sameissa vesissä. Hyvät kalasaaliit olivat enää vain muisto ikäihmisten kertomuksissa ja kirjallisuudessa.
Lopulta luonnonvarat, jotka olivat elättäneet alueen sukupolvia, katosivat kokonaan. Marjastus ja sienestys loppuivat, sillä puhtaaksi hakatut metsät eivät enää tarjonneet ravintoa edes eläimille. Kalastus muuttui mahdottomaksi, kun vesistöt myrkyttyivät jatäyttyivät mutaan. Metsästys hiipui viimein, kun riistaeläimet katosivat ravinnon puutteen ja elinympäristön tuhoutumisen seurauksena. Mökkiläiset, jotka olivat viimeisinä yrittäneet ylläpitää yhteyttä alueeseen, joutuivat lopulta luovuttamaan, sillä edes juomavettä ei enää ollut saatavilla. Koko entinen rajapitäjä muuttui aavekyläksi, jossa ei ollut enää mitään elinkelpoista – ei ihmisille eikä luonnolle.
Matkailijoiden rakastamat luontopolut pitkospuineen hävisivät myllerryksen tieltä. Ennen satasaarisena kimallelleen Koitereen rannoilta eivät enää lähteneet kalastajat tai retkeilijät, vaan sinne parkkeeratut jäteautot kuljettivat alueen jätteitä Joensuuhun, joka oli kasvanut suurkaupungiksi. Aiemmin ulkomailta laivattua jätettä ei enää tarvinnut tuoda poltettavaksi Helsingin voimaloihin, sillä Ilomantsin vesistöistä saatavasta jätteestä tuotettu energia voitiin nyt putkistoja pitkin kuljettaa – jopa vientiin. Entinen kansanedustaja, joka aikoinaan parjasi täysistunnossa kaikkia muita tyhmiksi viherpiipertäjiksi, ei enää ollut äänessä, kun jätebisnes toi Suomeen uutta vientitulovirtaa, eikä turpeenpolton loppumista ollut jäänyt kaipaamaan kukaan.
Turistibusseja saattoi joskus vielä pyörähtää alueella, mutta ei ihailijoita varten. Nyt alueella kuljettiin tutkijoiden opastuksella, esittelemässä, mitä ihminen ahneudessaan saa aikaan. Vanha Parppeinpirtti rapistui yksin, sen hirret hiljaa lahoten ja ikkunoiden takana muistot menneistä juhlista himmeinä varjoina. Karhu oli yhä läsnä – ei enää matkailun vetonaulana, vaan hallitsemattomana kuninkaana, joka kulki vapaasti entisen ihmiskunnan alueilla. Vain vanhat rajapyykit muistuttivat, että täällä oli joskus ollut elämää.
Kukaan ei enää puhunut Ilomantsista. Se oli vain häipyvä nimi kartoilla, joita ei enää painettu.